Kun uusi kirja on ulkona, en voi välttää kiusausta aina välillä (kerran minuutissa) googlata, että onko joku lukenut sen ja kenties kirjoittanut siitä jotain. Ei kai vain haukkunut! Herran tähden kuinka se nyt noin sanoi!

Tällä kertaa kirjasyksy on vasta alussa, mutta monet blogistit ovat jo löytäneet ”Mikaelin kirjan” ja mikä hienointa, yhtään poikkipuolista sanaa ei ole vielä tullut. Se on asia jota sopii arvostaa. Kuten myös ylipäänsä se, että kirja on huomioitu, sillä ei sekään ole itsestään selvää.

On myös hienoa odottaa kirjamessuja sekä erilaisia tilaisuuksia, joita kirjan tiimoilta on. Onneksi korona alkaa väistyä, ja noita tapahtumia ylipäänsä on, sillä ne ovat hirveän tärkeitä henkireikiä meille kirjailijoille, mutta varmaan mukavia myös lukijoille. Kun on yksinään vääntänyt vuoden jotain tarinaa, on enemmän kuin paikallaan käydä kävelyttämässä lopputulosta myös vähän ihmisten ilmoilla messukeskuksessa. Toivottavasti näemme siellä!

Tuossa muutamia lainauksia blogeista:

”Henkilökuvan lisäksikirjassa on monenlaista 1500-luvun ajankuvaan liittyvää: arki ja koti, ura ja työ, nainen ja mies, köyhä ja rikas, ystävä ja vihollinen, kaikki tämä ristiveto on mukana ihmisen kokoisena, lämmöllä kerrottuna, huumorillakin, muttei pelleillen. Reseptissä on ripaus road-movieta, kourallinen rakkaustarinaa, tujaus dekkarimaisuuttakin.”

http://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2021/

”Teksti luistaa liukkaasti kuin reki talvisilla Venäjän aroilla.”

”Lipastilla on vahva fiktiivinen ote menneisyyteen, joten Mikaelin kirjasta voit lukea, miltä elämä keskiajalla on näyttänyt.”

https://kirjasahkokayra.blogspot.com/2021/09/roope-lipasti-mikaelin-kirja.html

Tuolta puolestaan voi käydä kuuntelemassa, mitä itse kerroin kun olin aiheesta radiohaastattelussa:

https://www.radiodei.fi/kuuntele-465-vuotta-sitten-suomen-turussa/

Joka syksy tässä vaiheessa huomaan, että olen tehnyt koko kesän töitä, kun muut ovat lomailleet. Samalla havahdun, että valmista on niin paljon, että pieneen hetkeen ei ole tarvis tai ainakaan pakko tehdä mitään. Kuluneena kesänä kirjoitin ensi vuoden aikuisten romaanin ekan version ja yhden uuden Lätkä-Lauri -romaanin ja vielä pienen historiikin.

Eli olihan sitä siinä, ja pieni hengähdystauko on sinänsä ihan ansaittu. Semminkin kun tämän vuoden isoin työ, eli Agricolasta ja hänen vaimostaan Birgitasta kertova Mikaelin kirja ilmestyi muutama viikko sitten. Se on minulle normaalia tärkeämpi kirja, mistä syystä sitä on sitten tavallistakin enemmän koettanut vakoilla ympärilleen, että lukeeko sitä kukaan ja tykkääkö. Tähän mennessä kirja on saanut aika kivaa palautetta, ja koska kirjasyksy on vasta nuori, niin se voi kertoa hyvää tulevasta!

Agricolan seurassa on ollut kiinnostava kulkea, onhan hän Suomen kirjakielen isä, mutta sen lisäksi vielä eli kovin kiinnostavana historian hetkenä, kun Suomi pikku hiljaa alkoi siirtyä keskiajalta uudelle ajalle. On kiehtovaa ajatella, että hän tunsi Kustaa Vaasan, tapasi niin Lutherin kuin Iivana Julman ja söi Turun linnan pitopöydässä Juhana-herttuan kanssa.

Näin Turun seudulla ikänsä asuneena on myös jotenkin ihmeellistä kulkea samoja katuja ja käydä samoissa rakennuksissa joissa Agricola on käynyt.

Hänen vaimostaan Birgitasta sen sijaan ei tiedetä oikein yhtään mitään, joten oli sitäkin hauskempaa saada keksiä Birgitan elämä ihan omasta päästä. Herra piispan kohdalla kun täytyi kuitenkin noudattaa jossain määrin historiallisia tosiasioita. Vaikka eipä Agricolankaan persoonasta kauheasti tiedetä, ei edes miltä hän näytti. Agricolan patsaan esikuvana toimi kuvanveistäjän Oskari Jauhiaisen peilikuva.

Eli nyt siis pitäisi vähän niin sanotusti relata ja toivoa, että lukijat löytävät Agricolan ja Birgitan!

PS. Täten pyhästi lupaan päivittää tätä blogia kerran pari viikossa!