Lunta tuli aina vain lisää. Sitä pyrytti taivaan loputtomista varastoista, kunnes heikot tiet katosivat näkyvistä ja maisema katosi näkyvistä ja puut katosivat näkyvistä, eikä lopulta edessä ollut kuin pelkkää valkeaa hankea, joka oli käärinyt maailman vaippaansa ja hohkasi kylmää ja kuolemaa. Mikaelin teki mieli kellahtaa nietokseen, jäädä siihen makaamaan eikä liikkua enää koskaan. Hän katsoisi vain viimeisen kerran lohduttomalle taivaalle, sulkisi silmänsä ja antaisi lämmön valua lihaksiin ja luihin sillä hetkellä, kun sielu karkaisi ikuiseen Herran valoon. Hän tärisi jatkuvasti, ja kosteat vaatteet pahensivat tilannetta. Varpaita särki ja hengityksen hinkuna oli palannut entistä pahempana. Hän oli sitä potenut pitkin syksyä, ja se laittoi hänet hengästymään Tuomiokirkon portaissakin niin, että rintaan pisti. 

Hän pelkäsi, ettei selviäisi hengissä kotiin. Hän oli myös alkanut nähdä kummallisia valveunia, joissa Birgitta tuli kyselemään häneltä talon asioita ja neuvoja Kristianin koulunkäyntiin ja syytti häntä hänen kirjasta. Birgitta väitti, että kirja oli alku kaikelle murheelle. Kun hän havahtui reessä vieraista mietteistään, hän ei heti tiennyt, kuka oli ja missä kulki. Toisella kertaa häntä suretti koko elämänsä niin, että hän olisi hypännyt virtaan, ellei sekin olisi ollut jäässä. Kirjaansa hän ei voinut tehdä päiväkausiin. Hän ikävöi kotolieden lämpöä. Kuinka ihanaa siellä olikaan, kun Birgitta hääri askareissaan.

Niin kuin se kaikki ei olisi riittänyt, pakkanen pureskeli hänen poskiinsa syvät, jomottavat urat, joita hän siveli silavalla. Hänen sormensa olivat muuttuneet pitkiksi jääpuikoiksi, jotka olivat kuin Riitamaalla riehuneet Iivanan soturit: eivät tunteneet mitään, eivätkä taipuneet mihinkään.

Yhtä surkeaa oli muillakin. Edes Lauri-piispa ei ollut jaksanut pitää rukoushetkiään pitkään aikaan, ja Olavi Larsinpojan sormi oli paleltunut – Mikael pelkäsi, että se pitäisi leikata pois. Ainoastaan Leijonanpää jaksoi olla hyväntuulinen ja kehui raikasta säätä lyöden käsiään yhteen reippaasti. Hänellä ei ollut aina edes karvahattua päässä. Se oli kuin ivaa muita kohtaan.

Novgorodin jälkeen he olivat yöpyneet neljällätoista eri postiasemalla, jotka kaikki olivat olleet surkeita ja hataria ludepesiä, joissa ainoa lämpö tuli vieressä nukkuvan kyljestä, jos siitäkään. Ruoka oli ollut sanoinkuvaamattoman huonoa, ja Mikaelin parta muistutti pajareiden kuontaloa. Hän sulautuisi hyvin maan asukkaiden joukkoon.

Ja silti nuo neljätoista postiasemaa olivat palatseja verrattuna siihen, että neljä kertaa karavaani oli kulkenut kaksi vuorokautta yhteen menoon lumilakeuksien halki ilman pidempää taukoa kuin mitä hevosten ja ajomiesten vaihtaminen oli vaatinut.

Mikael ei uskonut enää koskaan pystyvänsä liikkumaan entiseen tapaan. Hän oli jäykistynyt ja käyristynyt paikalleen niin kuin vanhus. Hankala oli edes tarpeita tehdä. Lumi upotti ja vaatteet olivat tiellä. Kun Mikael kykki tien pientareella, hän kysyi itseltään, mitä iloa oli olla piispa, kun näin joutui paskantamaan kylmässä ja tahraamaan viittansa liepeet. Hän haisi, mutta niin haisivat muutkin. Kuinka hän haaveilikaan Pernajan saunan löylyistä.